People Driven City seminaarista

People Driven City -seminaari järjestettiin Lähiöfestin yhteydessä Helsingin Yliopiston juhlasalissa perjantaina 29.9. Koko päivän seminaari toi yhteen erilaisia kaupunkisuunnittelijoita, yrittäjiä ja yhteisöllisen osallistumisen asiantuntijoita Suomesta ja Euroopasta. Tapahtumassa pohdittiin kaupunkeihin ja lähiöihin liittyviä kysymyksiä. Kuinka ns. top-down ja bottom-up lähestymistavat voivat kohdata? Mikä luo paikalle arvoa? Miten yhteisöllinen yrittäjyys toimii lähiöissä ja mitä voimme oppia muista kaupungeista? Seuraavassa muutama mielenkiintoinen pointti, jotka jäivät mieleemme seminaarista.

Kuka omistaa kaupungin? Tämä on olennainen kysymys jota tulisi aina pohtia, kun rakennetaan ja suunnitellaan uutta. Kenelle me teemme kaupunkia? Me, kaupungin asukkaat, omistamme kaupungin. Sen siis tulee palvella meitä. Omistajuuden tunnetta voidaan luoda ja saavuttaa yhteistoiminnalla ja yhteissuunnittelulla. Jos olet sosiaalisesti investoinut alueeseen, tunnet suurempaa omistajuutta siitä.

Ihmiset ovat itseorganisoituvia ja hyvää alkaa tapahtumaan, kun on tiloja ja alueita missä ihmiset pääsevät kohtaamaan, keskustelemaan, verkostoitumaan ja innovoimaan. Tätä painottivat erityisesti sekä Elinkeinoelämän Valtuuskunnan Matti Apunen että Ravintolapäivän kehittäjä Olli Síren. Suunnittelulla tätä voidaan edesauttaa rakentamalla ja tarjoamalla näitä tiloja. Jos haluamme huonompiosaiset ja hiljaisemmat äänet mukaan, tulisi näitä tiloja olla myös tarjolla halvalla tai ilmaiseksi. Jo pienillä teoilla kuten ilmaisten kokoontumistilojen ja kahvitarjoilun avulla pystytään tuomaan joukko ihmisiä yhteen. Pelkkä tilojen mahdollistaminen ei kuitenkaan lähidemokratiatutkija Emilia Palosen mukaan riitä: asukkaille täytyy antaa hyvä syy, kuten kunnan palvelut tai paikallislähtöisesti järjestetyt tapahtumat, saapua paikalle.

Päivän trendi on tiivistäminen. Kaupunkeja halutaan yhä tiiviimmäksi ja ihmisiä yhä enemmän kaupunkeihin. Helsinki on tämän kaltaisessa kehityksessä jäänyt jälkeen muista pohjoismaiden pääkaupungeista. Ääriesimerkkinä aiheesta oli EVA:n Matti Apusen puolivakava kommentti siitä, kuinka koko Suomi voisi muuttaa Helsinkiin Singaporen mallin mukaisesti. Tiiviimmin rakennetuilla alueilla hinnat kohoavat. Tiiviisti rakennetuilla aluilla palvelukulttuuri kukoistaa. Tiiviisti rakennetuilla alueilla ihmiset kohtaavat ja edellisen kappaleen kaltaisia asioita alkaa tapahtua. Puhe puutarhakaupungeista on hiljentynyt.

Suurimmat tulevaisuuden riskit kaupungeissa ovat eriytyminen ja koulutuksen puute. Professori Mari Vaattovaaran katsaus Suomen lähiöiden tilanteeseen kertoi nykytilanteen: tuloerot ovat kasvussa, poikia ei jatkokoulutus kiinnosta. Vaattovaara kysyykin kärjistäen palavatko autot meidänkin lähiöissä tulevaisuudessa? Tutkimusten mukaan, huono-osaisuus paikallistuu. Konkreettisia ratkaisuja näihin ongelmiin ei vielä tarjottu yleisemmän tason ”koulutukseen ja varhaiskasvatukseen panostamisen” ja ”yhteisöllisyyden kasvattamisen” lisäksi. Aram Aflatunin (Gutsy Go:n perustaja) kommentti siitä, että nuoret on nähtävä mahdollisuutena eikä ongelmana, on tärkeä. Kyselyn mukaan 83% nuorista piti tavoitteenaan muuttaa maailmaa paremmaksi. Potentiaalin aktivoituminen ei tapahdu kuitenkaan automaattisesti.

Lähiöillä ei mene keskimäärin hirveän hyvin Suomessa. Poikkeuksia toki on. Kymmenen vuoden taantuma on kuitenkin tuntunut niissä selvästi. Toisaalta, jos talous lähtee nyt kasvuun, tutkimustiedon mukaan pitäisi lähiöissä (kaupungeissa) tapahtua positiivista kehitystä keskimäärin nopeammin kuin muualla. Myös lähiöiden ”brändäytymistä” pohdittiin seminaarissa. Huonoa mainetta on vaikea parantaa, jos keskittyy vain sen muuttamiseen. Sen sijaan tulisi keskittyä alueen arvon (ei vain rahallisen) ja sisällön lisäämiseen. Apulaispormestari Anni Sinnemäki nosti Myllypuron esimerkkinä kaupungin laaja-alaisten satsausten vaikutuksista asukasmääriin: itäisen lähiön asukasmäärä on kääntynyt laskusta kasvuun ja uusi korkeakoulukampus tuo pelkästään opetukseen 500 uutta työpaikkaa.

Olisiko yhteisöllisellä yrittäjyydellä (social entrepreneurship) paikka Suomessakin? Seminaarissa esitellyt esimerkit kuten Telliskivi ja MakeShiftin projektit kuulostivat puheiden perusteella melkein liian hyviltäkin ollakseen totta. Esimerkkitapauksessa oli yksityisellä rahalla kunnostettu vanha Neuvostoliiton aikainen teollisuuskortteli, johon tarjottiin tuettuna vuokratilaa yksityisille luovan alan yrityksille. Avainsana oli arvon tuottaminen alueelle paikallisyhteisöä tukien. Tämä kriteeri siis tuli täyttää, että vuokrapaikkaan alueelta oli mahdollisuus. Kulttuuritapahtumia ja yhteisöllistä osallistumista tuettiin. Toisessa esimerkissä tyhjillään olevalle tontille oli rakennettu kontteja kasaamalla vastaavanlainen luovien yritysten ja kulttuurin alue samoilla periaatteilla. Molemmat projektit, jotka pyörivät siis täysin yksityisellä rahalla, olivat taloudellisesti menestyneitä. Kävin itse seminaarissa esitellyssä Brixtonin kohteessa pari viikkoa sitten Lontoon matkallani ja paikallinen ystäväni kehui sitä vuolaasti. Radikaaleimman näkemyksen kaupungin roolista vastaavissa projekteissa antoi LOLAn toiminnanjohtaja Simon van Dommelen. Hän mielestä kaupungin sisäänrakennettu jäykkyys on iso este yhteisölähtöisten projektien tukemiseen: hänestä paras mitä kaupunki voi tehdä on antaa avaimet tiloihin ja pysyä poissa.

Viimeisenä seminaarista voisi nostaa esiin sen, kuinka tärkeäksi kaikenlainen yhteisöllinen toiminta nostettiin. Tuntuu siltä, että yhteisöllisyydellä ratkaistaan kaikki ongelmat: omistajuus, innovaatiot, kauppa, hyvinvointi ja onnellisuus. Ei ehkä olekaan sattumaa, että siihen perustuvia lähestymistapoja on ruvetu kokeilemaan kasvavassa määrin Suomessa, kuten Akordin, MDI ja Mapitan kaupungin kanssa yhteistyössä Herttoniemeen käynnistymässä olevassa kaupunginosavisioprosessissa. Samaan aikaan jaettiin kuitenkin huoli, että yhteisön roolin kasvattaminen poistaisi kaupungin vastuuta ja tukiverkkoa: kukaan keskustelijoista ei mielellään halunnut jättää yhteisöjä yksin.

Juha Kotilainen