Konsensusprosesseista apua kalastuskiistoihin

Kalastuskiistoissa törmäävät ammattikalastajien, vesialueiden omistajien sekä vapaa-ajan kalastajien vaatimukset. Lisäksi kalastuksen sääntely herättää jännitteitä; uuden kalastuslain luonnoksessa ELY-keskusten rooli kestävän kalatalouden vartijana korostuu, mutta vesialueiden omistajat vieroksuvat valtion viranomaisten kontrollia heidän kalavesiinsä. Asetelmiin liittyy vahvoja tunteita ja taloudellisia intressejä, tiedollisia epävarmuuksia kalakantojen kestävyydestä sekä tietysti perisuomalaisia tuntoja; ”kateus vie kalatkin vedestä”.

Kysymys kuuluu miten nämä intressit ja niitä kantavat osapuolet saadaan tekemään aitoa yhteistyötä ja laatimaan lain edellyttämiä kalatalousalueiden käyttö- ja hoitosuunnitelmia – ja miten osapuolten intressit saadaan sovitettua yhteen ”sopimuksiksi”, jollaisena kalatalousalueiden käyttö- ja hoitosuunnitelmia voi tässä yhteydessä pitää. Entä miten käsitellä kalastukseen liittyviä tiedollisia ristiriitoja?

Konsensusprosessit voisivat olla tässä varteenotettava vaihtoehto. Vaikka kalastuskiistoja tai riitaista kalastuslain valmistelua seuranneille konsensus voi tuntua hyvinkin etäiseltä, voisi onnistuneilla konsensusprosesseilla hyvinkin olla kysyntää paikallisissa kalastukseen liittyvissä päätöksissä. Tämä voisi tuoda merkittäviä säästöjä sekä euroissa että hermoissa. Konsensusprosessit voisivat sopia hyvin lakiehdotuksen esittämien kalatalousalueiden yhteistoiminnalliseen hallintaan.

Konsensus ei tarkoita hymistelyä, jossa kiistojen osapuolet pitelisivät toisiaan käsistä, ja olisivat iloisen naiivisti samaa mieltä isoista asioista. Konsensus tarkoittaa yhdessä rakennettua lopputulemaa, johon kaikki osapuolet voivat tyytyä, vaikka eivät olisikaan sen kaikista yksityiskohdista samaa mieltä. Ja osapuolet voivat tyytyä konsensusprosessin lopputulemaan vain, jos prosessi koetaan reiluksi. Konsensus tarkoittaa myönteistä vastausta muutamaan kysymykseen; Olenko minä tullut kuulluksi ja onko minun huolenaiheeni ymmärretty ja otettu vakavasti? Entä olenko itse kuullut muita osapuolia, ymmärtänyt heidän huolenaiheensa ja ottanut nämä vakavasti?

Esimerkiksi kalaveden omistajalle ei välttämättä ole olennaista, saako hän virittää vesilleen kahdeksan vai kaksitoista verkkoa, vaan se, kokeeko hän kalastuksen rajoituksen reiluna ja tasapuolisena, ja millainen itsemääräämisoikeus hänellä on vesiin ja niissä uiviin kaloihin. Verkkojen määrän sijaan tärkeää on tasapuolisuus ja autonomia. Siksi neuvottelut, joissa väännetään kahdeksan ja kahdentoista verkon välillä, ja päädytään kymmeneen, ovat vain huonoja kompromisseja, elleivät ne kykene käsittelemään kysymystä kalastusrajoitusten reiluudesta tai kalastusalueen omistajan kysymystä itsemääräämisoikeudesta.

Kalastukseen liittyvät ongelmat ovat sukua ns. ”yhteismaan tragedialle”, jossa laidun voidaan syödä lopulta olemattomiin, kun kaikki lampurit haluavat lyhytnäköisesti kasvattaa omaa laumaansa. Toisaalta neuvotteluasetelmat ovat mielenkiintoisia, koska kalastukseen ei päde nollasummaoletus, siitä, että kalastuksen lopettaminen maksimoisi kalan määrän järvessä. Valinta kalalajien suojelun ja hyödyntämisen välillä ei ole mustavalkoinen joko-tai. Mutkikkaita ja tiedollisesti haastavia kiistoista tekee se, että eri näkökulmista sopivan kalastuksen tason määritteleminen on vaikeaa, eikä tilanne ole helposti toimijoiden itsensä todennettavissa.

Luvassa on kalatalousalueilla käyttö- ja hoitosuunnitelmien osalta vääntöjä siitä, mikä on paikallisesti eri kalakantojen kestävän kalastuksen taso. Tällaiset kysymykset muodostavat kalastuskiistojen – ja niitä purkavien konsensusprosessien – tiedollisen ytimen, joihin voitaisiin soveltaa niin sanottuja yhteistoiminnallisen tiedontuotannon menetelmiä, nk. joint-fact-finding prosesseja. Yhteistoiminnallisesti pohjustetut ja eri osapuolten tiedontarpeista lähtevät selvitykset hyväksytään todennäköisemmin yhteiseksi tietopohjaksi kuin prosessista irralliset asiantuntijalausunnot. Prosessit edellyttävätkin osallistumisen ja asiantuntemuksen yhdistämistä. Uhkana on, että syntyy vastakkainasettelu, jossa kalavesien omistajat ja hyödyntäjät asettuvat rintamaan.

Voisiko uuden lain lähtökohta olla se, että ELY-keskukset eivät toimikaan ensisijaisesti kontrolloivina vaan neuvotteluja fasilitoivina viranomaisina, jotka aidosti hakevat osapuolten neuvotteluista vahvaa, yhteisymmärryksessä rakennettua suositusta kalastusalueiden ja -kiintiöiden järjestämiselle? Voitaisiinko yhteistyössä rakentaa toimenpiteille tietopohjaa, jonka kaikki osapuolet voisivat hyväksyä suunnittelun lähtökohdaksi? Konsensuksen tulevaisuudesta on Suomessa keskusteltu lähinnä valtakunnan etujärjestöjen ja kolmikannan näkökulmasta. Sen mahdollisuuksista voisi keskustella enemmän ainakin alueellisissa, joskus hyvinkin kärjistyneissä luonnonvaroja ja ympäristöä koskevissa kiistoissa, joita Suomessa riittää.