Kärkihankkeita Oregonin tyyliin

Kuvernöörin nimeämät talkoohankkeet kokoavat eri osapuolten resursseja yhteisten ongelmien ratkaisemiseen Oregonissa

Yhdysvaltojen länsirannikolla sijaitseva Oregon on 3,8 miljoonan asukkaan osavaltio, joka muistuttaa Suomea monessa suhteessa: se on pohjoinen, perinteisesti metsätaloudesta elantonsa saanut osavaltio, jonka suurin metropoli, Portland, on suunnilleen Helsingin kokoinen. Oregon on kärsinyt taantumasta viime vuosina. mutta osavaltiossa on vahva yhdessä tekemisen perinne.

Suomalaissilmin erityisen ajankohtaisen Oregonista tekee sen erityinen, yhteistoiminnallinen tapa ratkaista osavaltion yhteisiä ongelmia.

Oregonin mallissa osavaltion yhteisiksi ”talkookohteiksi” valitaan hankkeita, joiden ripeään toteuttamiseen tarvitaan useampia toimijoita, julkisia, yksityisiä, hallintoa, yrityksiä ja kansalaisjärjestöjä. Osavaltion kuvernööri (eräänlainen osavaltion ”pääministeri”) nimeää ne kärkihankkeet, joita hän haluaa edistää. Kuvernöörin kärkihankkeita ja niiden valintaprosessia avustaa erityinen ”Oregon Solutions” –ohjelma.

Oregon Solutionsin ja Oregon Consensuksen asiantuntijat vierailevat parhaillaan Suomessa Deliberatiivisen Demokratian Instituutin ja Akordi Oy:n vieraina. He osallistuvat 27.10. Deliberatiivisen Demorkatian Instituutin tutkimus- ja kehittämispäiville, jossa haetaan uusia, yhteistoiminnallisia tapoja osallistuvaan päätöksentekoon kaupunkitasolla.

Torstaina 28.10. Oregon ja Akordi Oy järjestävät koko päivän koulutuksen otsikolla ”Tools for Collaborative Governance”.

Oregonin mallissa on viisi huomionarvoista piirrettä:

  1. Kärkihankkeita toteutetaan laajassa yhteistyössä osapuolten kanssa, jotka haluavat osallistua hankkeen toteutukseen. Osapuolet tuovat pöytään erilaisia resursseja: rahaa, asiantuntemusta, luvittamista, tarvikkeita, vapaaehtoistyötä.
  1. Kärkihankkeissa kiinnitetään erityistä huomiota hallinnonalojen väliseen yhteistyöhön, esim. suunnittelu- ja lupaprosessien sujuvoittamiseen.
  1. Kärkihankkeet ovat paikallisempia, pienempiä ja nopeampia kuin Suomen vastaavat. Niitä on myös enemmän; joka vuosi toteutetaan useampia hankkeita. Tulokset ovat selkeitä ja hankkeet nauttivat laajaa kannatusta
  1. Osapuolten yhteistyötä fasilitoi Oregon Solutions – ohjelma Portland State University – yliopistosta käsin. Oregon Solutions tarjoaa yhteistyölle neutraalin alustan: se kokoaa toimijat yhteen ja avustaa yhteistyötä määrätietoisesti kohti yhteisiä sitoumuksia ja toimeenpanoa
  1. Malli perustuu tasaveroisten kumppanien yhteistyölle. Tämä tuottaa varsinaisten toteutettujen hankkeiden lisäksi merkittäviä ylimääräisiä hyötyjä, kuten luottamuksen lisääntyminen

Esimerkiksi Veronina –nimisessä kunnassa Pohjois-Oregonissa tulvat tuhosivat kaupungin koulukeskuksen. Osavaltion kuvernööri nimesi uuden koulukeskuksen rakentamisen ”Oregon Solutions” –hankkeeksi. Oregon Solutions rakensi yhteisen alustan prosessille, johon liittyi mukaan 22 eri osapuolta. Nämä kokosivat eri lähteistä yhteensä noin 40 miljoonan dollarin varat uuden, tulvankestävän matalaenergiakoulun rakentamiseen. Valtionhallinnon toimijat osallistuivat prosessiin mm. sujuvoittamalla hankkeen vaatimaa lupaprosessia.

Suomessa hallituksen kärkihankkeita ihmetellään säästötalkoiden keskellä kyynistyvissä tunnelmissa. Keskeinen kysymys on, synnyttävätkö kärkihankkeet uudenlaista sosiaalista pääomaa, uudenlaista osaamista, toimijoiden välistä luottamusta ja innostusta? Synnyttävätkö ne talkoohenkeä ja kokemuksen aidosta kumppanuudesta yhdessä kärsimisen sijaan? Näiltä osin Oregonin kärkihankkeista voisi olla Suomessa oppimista.

Kaiken lisäksi olemme huomanneet, että Oregon Solutions –hankkeet kaventavat ammottavaa kuilua valtion ja tavallisten kansalaisten välillä”, toteaa Oregon Solutions –ohjelman vetäjä Steve Greenwod National Policy Consensus Center’istä.

Oregon Solutions on yksi osa National Policy Consensus Centerin toimintaa Portland State University –yliopiston piirissä. Osavaltion perusrahoituksella toimiva NPCC tarjoaa puolueettoman alustan ja prosessiosaamista monenvälisten, monimutkaisten yhteisten ongelmien ratkaisuun. Oregon Solutions- ohjelman ohella NPCC:n piirissä toimivat myös kiistanalaisia tai konfliktialttiita päätöksentekoprosesseja junaileva Oregon Consensus sekä Oregon Kitchen Table – ohjelma, joka kehittää nettivälitteistä kansalaisosallistumista.

 

NPCC (Portland State University)

https://www.pdx.edu/hatfieldschool/national-policy-consensus-center

Oregon Solutions

http://orsolutions.org/

Oregon Consensus

http://oregonconsensus.org/

Oregon’s Kitchen Table

https://www.oregonskitchentable.org/

Blogi Oregonin yhteistoiminnallisesta hallintamallista

http://www.governing.com/blogs/bfc/col-oregon-solutions-network-community-priorities-governor-john-kitzhaber.html

 

Yhteystiedot:

Jonna Kangasoja, Akordi Oy, 040-4412863

Lasse Peltonen, Akordi Oy, 040-1920053

Joint fact-finding – vaihtoehto asiantuntijoiden arvovaltakiistoille

Intressiristiriitojen vallitessa erimielisyydet päätöksenteon tietopohjasta toimivat kiistoja kiihdyttävänä polttoaineena. Tällöin on tavallista, että kiistelevät osapuolet hakevat omille näkökulmilleen tukea tutkijoilta tai muilta asiantuntijoilta. Tukea haetaan erityisesti silloin, kun yritetään vaikuttaa oikeuden päätökseen tai poliittiseen ratkaisuun kiistanalaisesta kysymyksestä. Tällaiset kamppailut voivat päätyä kilpavarusteluun, jossa kiistojen osapuolet ostavat palveluita eri asiantuntijoilta/konsulteilta vakuuttaakseen päätöksentekijöitä tai oikeusistuimia oman kantansa oikeellisuudesta. Asiantuntijat kiedotaan näin mukaan konfliktin tuoksinaan, jolloin eri osapuolten välinen intressiristiriita paisuu asiantuntijoiden arvovaltakamppailuksi.

Ongelmana on, että asiantuntijoiden kaksintaistelut eivät kuitenkaan aina auta ratkaisemaan kiistaa. Yhtäältä kyse on neurologiasta; konfliktin aiheuttama stressi alentaa kognitiivisia kykyä, eikä faktojen käsitteleminen tahdo onnistua. Ajatteleminen väistyy aivoissa matelijan vaistojen ottaessa vallan. Toisaalta konfliktitilanteissa muodostuu erittäin tärkeäksi se, kenen tuottamaa tietoa halutaan uskoa – tai voidaan ylipäänsä ottaa vastaan.

Yhteistoiminnallinen tiedontuotanto on vaihtoehto kaksintaisteluille, joissa kiistelevät osapuolet tukeutuvat omiin asiantuntijoihinsa. Yhteistoiminnallisella tiedontuotannolla tarkoitetaan ristiriitaisen päätöksentekoprosessin osapuolten yhdessä toteuttamaa tiedon tuottamisen prosessia, jonka tarkoituksena on informoida tekeillä olevaa päätöstä tai ratkaisua. Yhteistoiminnallisen tiedontuotanto on käännös englanninkielisestä termistä ”Joint fact-finding” (JFF), mikä menetelmiin, joita Yhdysvalloissa on sovellettu pitkään osana tietointensiivisten julkisluonteisten kiistojen ratkaisua. Clinton Andrews’in aihetta käsittelevän kirjan otsikko on kuvaava: Humble Analysis. The Practice of Joint Fact-Finding. (2002, Praeger). Nöyrä analyysi tarjoutuu vaihtoehdoksi asiantuntijoiden arvovaltakiistoille.

Yhteistoiminnallisen tiedontuotannon prosessit tuovat tiedon tuottajat ja sen käyttäjät yhteen. Erona moneen muuhun tiedon tuotannon prosessiin on se, että tiedon ”käyttäjä” ei ole yksittäinen ”tilaaja”, esimerkiksi päätöksentekijä, vaan joukko erilaisia intressejä edustavia sidosryhmiä, joihin tekeillä oleva päätös vaikuttaa, tai jotka voivat vaikuttaa päätöksen sisältöön. Kaikkien osapuolten hyväksymää luotettavaa tietoa ei konfliktitilanteessa saada syntymään ilman yhteistä käsitystä siitä, millä menetelmillä luotettavaa tietoa tulisi tuottaa.

Yhteistoiminnallisen tiedontuotannon (JFF) prosesseissa konsensusratkaisun etsimisestä annetaankin vastuu yksittäisen päätöksentekijän sijaan eri intressejä edustavien osapuolten yhteiselle ryhmälle. Ryhmän tehtävänä on neuvotella siitä, millainen tiedon tuotannon prosessi parhaiten tyydyttäisi kaikkien osapuolten tarpeet tiedon tieteellisestä laadusta, avoimuudesta, saatavuudesta jne. Ryhmän neuvottelevaa työskentelyä strukturoi ja avustaa ammattimainen fasilitaattori. Toisin kuin monet muut tutkimuksen ja käytännön väliset käyttöliittymät, yhteistoiminnallinen tiedontuotanto ei ole tiede- ja tutkimusvetoista, vaan lähtee sidosryhmien yhteisen ongelmanratkaisun tarpeista. Lähestymistapaan voidaan myös yhdistää osallistavia menetelmiä, kuten ”kansalaishavainnot” (ns. Citizen science).

Lähtöoletus on, että osapuolet, joilla on intressiristiriitoja, tulkitsevat samoja aineistoja ja tietolähteitä eri tavoin – mutta edellyttää samalla osapuolten yhteistyötä tiedon kokoamiseksi ja faktojen ja ennusteiden tuottamiseksi. Kiistanalaisen kysymyksen osapuolten tulisi yhdessä määritellä 1) ratkaistavat asiat, joihin yhteinen analyysi ja ulkopuolisten asiantuntijoiden panos kohdistuisi, 2) kysymykset joihin prosessissa haetaan vastausta, 3) ketä soveliaat ulkopuoliset asiantuntijat olisivat, 4) paras tapa koota tietoa ja vastata kysymyksiin, 5) erilaisten menetelmien rajoitukset sekä 6) miten edetään, kun analyysi on saatu päätökseen.

Joint fact-finding -prosessien tavoitteena tieteellisesti uskottavan, julkisuudessa vakuuttavan, kaikkien osapuolten näkökulmasta luotettavan ja päätöksenteon kannalta merkittävän tiedon tuottaminen. Prosessit räätälöidään ja mitoitetaan käsillä olevan ongelman mukaan. Lopputuloksena voi olla esimerkiksi yhteisesti hyväksytty synteesi jonkin toimenpiteen vaikutuksista tai yhteisesti hyväksytty ympäristötiedon seurantamenetelmä. JFF tukee yhdessä oppimista ja sen prosessit ovat yhdistettävissä myös muihin menetelmiin, kuten systemaattisen tieteellisen arvioinnin käytäntöihin (esim. tieteelliset paneelit).

Joint fact-finding, eli yhteistoiminnallinen tiedontuotanto, olisi Suomessa hyödyllinen menettelytapa tilanteissa, joissa kiista kietoutuu jonkin selvityksen tai tutkimustiedon ympärille, mutta kamppailun osapuolet ovat ajautuneet kauas toisistaan ja luottamus vastapuoleen on olematonta. Tällaisia tapauksia löytyisi moneltakin alueelta. Esimerkiksi Helsingin kouluverkon muutoksissa keskeiseksi kiistakapulaksi ovat nousseet väestöennusteet, joiden mukaan kouluja rakennetaan, lakkautetaan ja mitoitetaan. Lähikoulun puolesta taistelevat vanhemmat käyvät hanakasti paitsi opetusviraston, myös väestöennusteiden kimppuun. Tällaisessa tilanteessa JFF prosessi voisi auttaa rakentaman yhteisesti hyväksyttävän pohjan ja tietolähteet väestöennusteille, joilla koulujen kohtaloita perustellaan.

Toinen esimerkki voisi olla turvetuotanto, jonka piirissä on kiistelty pitkään siitä, mitkä menetelmät tuottavat oikean kuvan turvetuotannon vesistövaikutuksista, miten päästöjä tulisi mitata ja seurata ja miten seurantatietoja tulisi tulkita. Tällaisessa tapauksessa JFF voisi auttaa kiistan osapuolia määrittelemään yhdessä seurantaan sopivat menetelmät, analyysit ja tiedottamisen tavat. Vallitsevana vaihtoehtona ovat toistuvat valitusprosessit ympäristöluvista hallinto-oikeuksissa ja KHO:ssa.

Nykymaailmassa saman tyyppiset haasteet koskevat yleisemminkin päätöksenteon tietopohjaa ja vaikutusten arviointia. Kun politiikka polarisoituu ja tiedon tuotanto sirpaloituu, kun yleinen luottamus auktoriteetteihin ja asiantuntijatietoon rapautuu, ja kun aktiivisilla kansalaisilla on tietoverkoissa avoin pääsy erilaisten tietolähteiden ja asiantuntijoiden jäljille, nousee syntetisoivan ja yhteisesti rakennetun tiedon merkitys arvoonsa. Sirpaleisen tiedon maailmassa korostetaan yhä useammin näyttöön perustuvan päätöksenteon (ns. Evidence-based policy making) merkitystä. Päätösten tieteellinen perusta on yksi elementti kestävän ja uskottavan päätöksenteon tiellä, mutta samalla on kyettävä ratkomaan tietointensiiviisä kiistoja eri suuntiin vetävien asiantuntijoiden välillä.

Tällaisessa maailmassa yhteistoiminnallisella tiedontuottamisella olisi useita etuja: Se ei ehkä auta rakentamaan suuria yhteisiä kertomuksia, mutta se voi auttaa ratkomaan kiperiä käytännön ongelmia rakentamalla pieniä mutta merkityksellisiä yhteisen tiedon saarekkeita. Se auttaa välttämään kiistojen pitkittymistä rakentamalla yhteistä ymmärrystä vaikeista tiedollisista ristiriidoista tehokkaammin kuin asiantuntijoiden kiistely mediassa. Prosessien etuna on myös yhteinen oppiminen: osapuolet oppivat tieteen ja asiantuntijatiedon rakentumisesta ja epävarmuuksista. Samalla he oppivat toistensa intresseistä, mikä auttaa toimivan vuoropuhelun rakentumisessa.

Tällaisten prosessien käynnistäminen vaatisi kokeilumieltä, uudentyyppistä asiantuntija- ja auktoriteettiroolien asemointia sekä annoksen malttia ja nöyryyttä kaikilta osapuolilta. Keskeisenä haasteena voikin olla tarve luopua suorasta vallankäytöstä koetellun tiedon korvikkeena.

 

 

Yhteistoiminnallisen tiedontuotannon (joint fact-finding) piirteitä:

 

  • Kiistan osapuolet tuovat omat tietonsa yhteiseen pooliin, ja tietopohjaa rakennetaan yhdessä;
  • Osapuolet määrittelevät ulkopuolisten asiantuntijoiden tehtävänannon sekä asiantuntijoiden joukon, joka tarvitaan ratkaisemaan yhteinen ongelma
  • Sekä faktat että arvot ovat mukana keskustelussa, ja ne pyritään tunnistamaan tarkkaan
  • Tietoa käsitellään kirjallisten lähteiden ohella kasvokkain dialogissa, johon osallistuvat asiantuntijat, päätöksentekijät ja muut osalliset.
  • Prosessissa kiinnitetään erityistä huomiota asiantuntija- ja tutkimustiedon “kääntämiseen” helposti omaksuttavaan muotoon;
  • Prosessi tähtää yhteiseen ymmärrykseen. Samalla kartoitetaan tutkimuksen / tieteellisen tiedon vakiintuneita yhteisymmärryksen alueita, erimielisyyksiä ja epävarmuuksia
  • Prosessia kätilöi ammattimainen fasilitaattori

 

Koulutus: Osallistuva suunnittelu ja päätöksenteko – mitä opittavaa Oregonista?

Akordi järjestää koulutustilaisuuden

Osallistuva suunnittelu ja päätöksenteko – mitä opittavaa Oregonista?

Tools for Collaborative Governance  -koulutuspäivä to 29.10.2015 klo 8.00-17.00

Paikka: Kanavaranta 7 D, 2 krs, Helsinki

Miten tukea talouskasvua, suojella ympäristöä tai edistää kansalaisten terveyttä, kun hallinnolla, kuntalaisilla, järjestöillä ja yrityksillä on eriäviä näkemyksiä siitä, miten ratkaista käsillä oleva ongelma tai suunnitella tulevaisuutta? Oregon Consensus on yli 25 vuoden ajan järjestelmällisesti kehittänyt ja soveltanut yhteistoiminnallisia menetelmiä julkisluonteisten ongelmien ja ristiriitaisten politiikka- ja suunnitteluprosessien ratkaisuun eri hallinnonaloilla ja –tasoilla. Mitä opittavaa näistä kokemuksista olisi Suomessa?

 

PROGRAM

(työskentelykielenä englanti)

8:00           Coffee

8:30           Morning Session: Framework for Collaborative Governance

(Participants are asked to bring a case or situation for discussion that they are facing or have faced that might benefit from collaborative approaches.)

  • Why Collaborative Governance is a Necessity in 21st Century
  • Defining Collaborative Governance and its Unique Dynamics in Public Problem Solving
  • Introduction to the Spectrum of Decision Making: Characteristics of Effective Collaborative Process and Application to Collaborative Governance
  • Frameworks for Collaborative Governance: Agreement Seeking, Implementation and Public Engagement
  • Application to Cases

12:00        Lunch

13:00        Afternoon Session: Getting the Most out of Collaborative Governance

  • Mapping and Expanding Public Networks to Expand Resources and Increase Accountability
  • Building, Repairing, or Strengthening Collaborative Relationships
  • Assessing a Situation & Framing the Issues
  • Steps for Consensus Based Decision Making
  • Forging Multi-Party Agreements in a Political Environment
  • Case Studies and Discussion

Ilmoittautumiset ja tiedustelut: Ilmoittautumiset 23.10.2015 mennessä ilmoittaudu TÄSTÄ tai Sanna Rönkkönen, sanna@akordi.fi, p. 050 3393347

Hinta: 310 €, sis.alv (yksityishenkilöille 160 €, sis. alv). Lounas omakustanteinen.

 

Kenelle?

Erityisesti julkisorganisaatioiden toimijoille, jotka hakevat uusia tapoja ratkaista ongelmia yhdessä sidosryhmien kanssa – sekä muille toimijoille, jotka haluavat olla mukana tällaisissa prosesseissa.

 

Tarkoitus?

Syventää osallistujien ymmärrystä yhteistoiminnallisen hallinnan (collaborative governance) menetelmistä, auttaa tunnistamaan mahdollisuuksia näiden menetelmien soveltamiseen omassa työssään, sekä vahvistaa taitoja ja osaamista, joilla rakennetaan parempia sidosryhmäsuhteita.

 

Mikä on Oregon Consensus?

Oregon Consensus on perustettu vuonna 1989, alun perin nimellä ”Oregon Dispute Resolution Commission” (Oregonin riidanratkaisukomissio). Nykyisin järjestö toimii puolueettomalla maaperällä Portland State University’n puitteissa, mutta sillä on osavaltion lainsäädännössä määriteltyjä velvoitteita mm. vaihtoehtoisen riidanratkaisun menetelmien kehittämiseksi ja osavaltion eri hallinnonalojen avustamiseksi näiden menetelmien hyödyntämisessä. Nykyään Oregon Consensus on kytkeytynyt ”Oregon Solutions” yhteenliittymään, joka toimii osavaltion kuvernöörin suojeluksessa ja on omistautunut osallistavien, konsensuspohjaisten yhteistoiminnallisen hallinnan menetelmien hyödyntämiseen ja kehittämiseen Oregonin osavaltion, alueiden ja kaupunkien ongelmien ratkaisemiseksi. Oregon Consensus tarjoaa eri osapuolille neutraalin foorumin ja ammattitaitoista apua prosessien suunnittelussa ja fasilitoinnissa / sovittelussa. http://oregonconsensus.org/

 

 

 

 

 

 

 

 

Lateraalinen johtaminen – miten johtaa sivusta?

Yhteiskuntasopimukseksi kutsutun prosessin karahtaminen kiville herättää kysymyksen, onko aina viisautta yrittää johtaa joukkoja edestä? Prosessi teki näkyväksi sen, että puhe yhteisestä päämäärästä herättää helposti ärtymystä siellä, missä tavoitteista ja keinoista on erilaisia näkemyksiä. Aina ei ole yksimielisyyttä edes siitä, mistä löytyy suunta ’eteenpäin’.

Nyky-yhteiskunnassa harvalla, jos kellään toimijalla on mahdollista toteuttaa omia tavoitteitaan yksin, riippumatta muiden toimijoiden hyväksynnästä ja myötävaikutuksesta. Kuningas on kuollut, Kekkosen muisto haalistuu ja tilalla on monimuotoinen verkosto eri suuntiin vetäviä toimijoita, joista jokainen tarvitsee omien tavoitteidensa saavuttamiseen muita – oman organisaation ja päätöksenteon ulkopuolella olevia toimijoita.

Miten sitten johtaa tällaisessa tilanteessa? Ratkaisua voi hakea lateraalisen johtamisen eli sivusta johtamisen ideasta. Kirjassan Getting It Done: How to lead when you’re not in charge (HarperBusiness, 1998) Roger Fisher ja Alan Sharp lähtevät siitä oletuksesta, että määräilyn aika on ohi ja johtajienkin on pyrittävä paremmin ymmärtämään muiden osapuolten tarpeita ja tavoitteita ja rakentamaan nämä osaksi oma strategiaansa.

Lateraalisen johtamisen ensimmäinen käytännöllinen ohje kuuluu: älä komenna, vaan pyydä. Omasta kokemuksesta tiedämme, että suhtaudumme hyvin eri tavoin kutsuihin kuin komennuksiin. Kun komentoketjua ei ole ja johtamisen tavoitteet riippuvat muiden, autonomisten toimijoiden tekemisistä, kutsuminen on yleensä ainoa vaihtoehto.

Fisher ja Sharp muistuttavat, että latelemalla ohjeita ja käskyjä tai arvioita siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, et tule saamaan ketään puolellesi, etkä myöskään edistä omia tavoitteitasi.

Jos toiset haluaa saada näkemään sinun mielestäsi hyvän ratkaisun arvo, pitää heidät saada aikaisin mukaan kehittelemään tavoitetta ja sen toteutusta. Kukaan ei halua yhtäkkiä muuttaa omaa toimintaa jonkun toisen sanelemana. Jos lähestyt ketä tahansa tarjoamalla valmista lopputulosta, ei auta vaikka selittäisit kuinka selvästi ja yksityiskohtaisesti, miten olet asian ajatellut; suunnitelma on yhä sinun, ei heidän. Tästä syystä toisten kutsuminen mukaan elävään ajatus- ja ideointiprosessiin kannattaa; se antaa mahdollisuuden rakentaa yhdessä ja seurata ideoiden kehittymistä. Tämä on aivan eri kokemus kuin valmiiksi ajatellun ja pureskellun asian sulattelu jälkikäteen.

Lateraalisen johtamisen taustalla on ajatus siitä, että hierarkkisiin suhteisiin ja statuksiin perustuva vuorovaikutus herättää vastareaktion. Tämä puolestaan pohjautuu kaikille ihmisille yhteiseen autonomian tarpeeseen; varjelemme itsemääräämisoikeuttamme. Meidän on myös vaikea sietää sanelupolitiikkaa, tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä, samoin kuin besserwissereitä, jotka haluavat osoittaa miten väärässä muut ovat. Tästä syystä lateraalisen johtamisen tärkein työkalu on avoin ja kunnioittava, neuvotteleva ja tasaveroinen asenne muita kohtaan.

Lateraalisen johtamisen osaaminen tulee yhä tärkeämmäksi yhteiskunnassa, jossa valta ei ole yksissä käsissä ja jossa luottamus ja maine ovat organisaatioiden avainresursseja. Se on yhä todennäköisemmin ainoa vaihtoehto, kun yrität edistää tavoitteitasi omassa organisaatiossasi tai yhteistyössä muiden kanssa.

Konsensusprosesseista apua kalastuskiistoihin

Kalastuskiistoissa törmäävät ammattikalastajien, vesialueiden omistajien sekä vapaa-ajan kalastajien vaatimukset. Lisäksi kalastuksen sääntely herättää jännitteitä; uuden kalastuslain luonnoksessa ELY-keskusten rooli kestävän kalatalouden vartijana korostuu, mutta vesialueiden omistajat vieroksuvat valtion viranomaisten kontrollia heidän kalavesiinsä. Asetelmiin liittyy vahvoja tunteita ja taloudellisia intressejä, tiedollisia epävarmuuksia kalakantojen kestävyydestä sekä tietysti perisuomalaisia tuntoja; ”kateus vie kalatkin vedestä”.

Kysymys kuuluu miten nämä intressit ja niitä kantavat osapuolet saadaan tekemään aitoa yhteistyötä ja laatimaan lain edellyttämiä kalatalousalueiden käyttö- ja hoitosuunnitelmia – ja miten osapuolten intressit saadaan sovitettua yhteen ”sopimuksiksi”, jollaisena kalatalousalueiden käyttö- ja hoitosuunnitelmia voi tässä yhteydessä pitää. Entä miten käsitellä kalastukseen liittyviä tiedollisia ristiriitoja?

Konsensusprosessit voisivat olla tässä varteenotettava vaihtoehto. Vaikka kalastuskiistoja tai riitaista kalastuslain valmistelua seuranneille konsensus voi tuntua hyvinkin etäiseltä, voisi onnistuneilla konsensusprosesseilla hyvinkin olla kysyntää paikallisissa kalastukseen liittyvissä päätöksissä. Tämä voisi tuoda merkittäviä säästöjä sekä euroissa että hermoissa. Konsensusprosessit voisivat sopia hyvin lakiehdotuksen esittämien kalatalousalueiden yhteistoiminnalliseen hallintaan.

Konsensus ei tarkoita hymistelyä, jossa kiistojen osapuolet pitelisivät toisiaan käsistä, ja olisivat iloisen naiivisti samaa mieltä isoista asioista. Konsensus tarkoittaa yhdessä rakennettua lopputulemaa, johon kaikki osapuolet voivat tyytyä, vaikka eivät olisikaan sen kaikista yksityiskohdista samaa mieltä. Ja osapuolet voivat tyytyä konsensusprosessin lopputulemaan vain, jos prosessi koetaan reiluksi. Konsensus tarkoittaa myönteistä vastausta muutamaan kysymykseen; Olenko minä tullut kuulluksi ja onko minun huolenaiheeni ymmärretty ja otettu vakavasti? Entä olenko itse kuullut muita osapuolia, ymmärtänyt heidän huolenaiheensa ja ottanut nämä vakavasti?

Esimerkiksi kalaveden omistajalle ei välttämättä ole olennaista, saako hän virittää vesilleen kahdeksan vai kaksitoista verkkoa, vaan se, kokeeko hän kalastuksen rajoituksen reiluna ja tasapuolisena, ja millainen itsemääräämisoikeus hänellä on vesiin ja niissä uiviin kaloihin. Verkkojen määrän sijaan tärkeää on tasapuolisuus ja autonomia. Siksi neuvottelut, joissa väännetään kahdeksan ja kahdentoista verkon välillä, ja päädytään kymmeneen, ovat vain huonoja kompromisseja, elleivät ne kykene käsittelemään kysymystä kalastusrajoitusten reiluudesta tai kalastusalueen omistajan kysymystä itsemääräämisoikeudesta.

Kalastukseen liittyvät ongelmat ovat sukua ns. ”yhteismaan tragedialle”, jossa laidun voidaan syödä lopulta olemattomiin, kun kaikki lampurit haluavat lyhytnäköisesti kasvattaa omaa laumaansa. Toisaalta neuvotteluasetelmat ovat mielenkiintoisia, koska kalastukseen ei päde nollasummaoletus, siitä, että kalastuksen lopettaminen maksimoisi kalan määrän järvessä. Valinta kalalajien suojelun ja hyödyntämisen välillä ei ole mustavalkoinen joko-tai. Mutkikkaita ja tiedollisesti haastavia kiistoista tekee se, että eri näkökulmista sopivan kalastuksen tason määritteleminen on vaikeaa, eikä tilanne ole helposti toimijoiden itsensä todennettavissa.

Luvassa on kalatalousalueilla käyttö- ja hoitosuunnitelmien osalta vääntöjä siitä, mikä on paikallisesti eri kalakantojen kestävän kalastuksen taso. Tällaiset kysymykset muodostavat kalastuskiistojen – ja niitä purkavien konsensusprosessien – tiedollisen ytimen, joihin voitaisiin soveltaa niin sanottuja yhteistoiminnallisen tiedontuotannon menetelmiä, nk. joint-fact-finding prosesseja. Yhteistoiminnallisesti pohjustetut ja eri osapuolten tiedontarpeista lähtevät selvitykset hyväksytään todennäköisemmin yhteiseksi tietopohjaksi kuin prosessista irralliset asiantuntijalausunnot. Prosessit edellyttävätkin osallistumisen ja asiantuntemuksen yhdistämistä. Uhkana on, että syntyy vastakkainasettelu, jossa kalavesien omistajat ja hyödyntäjät asettuvat rintamaan.

Voisiko uuden lain lähtökohta olla se, että ELY-keskukset eivät toimikaan ensisijaisesti kontrolloivina vaan neuvotteluja fasilitoivina viranomaisina, jotka aidosti hakevat osapuolten neuvotteluista vahvaa, yhteisymmärryksessä rakennettua suositusta kalastusalueiden ja -kiintiöiden järjestämiselle? Voitaisiinko yhteistyössä rakentaa toimenpiteille tietopohjaa, jonka kaikki osapuolet voisivat hyväksyä suunnittelun lähtökohdaksi? Konsensuksen tulevaisuudesta on Suomessa keskusteltu lähinnä valtakunnan etujärjestöjen ja kolmikannan näkökulmasta. Sen mahdollisuuksista voisi keskustella enemmän ainakin alueellisissa, joskus hyvinkin kärjistyneissä luonnonvaroja ja ympäristöä koskevissa kiistoissa, joita Suomessa riittää.

Akordin perustajat jäseniksi kansainväliseen ympäristösovitteluverkostoon

The CBI Global Network

Ympäristösovittelun uranuurtaja ja johtava talo maailmassa, The Consensus Building Institute, perusti kansainvälisen verkoston, johon kutsuttiin alan johtavia toimijoita Etelä- ja Pohjois-Amerikasta, Afrikasta, Aasiasta ja Euroopasta. Verkoston ensimmäinen kokous oli CBI:n 20-vuotisjuhlan yhteydessä Bostonissa toukokuussa 2014.

Katso verkoston jäsenet: https://www.cbi.org/who-we-are/?tab=global-network

Neljä sudenkuoppaa

MIT:n professori Lawrence Susskind puhui eilen Aalto-yliopistossa kaikille avoimella yleisöluennolla. Hänellä oli asiaa. Larry aloitti kuvaamalla neljä tavallisinta sudenkuoppaa, joihin kompastutaan neuvottelussa kuin neuvottelussa:

Ensinnäkin neuvottelijat keskittyvät turhan usein vain omaan näkökulmaansa: minä, minun tarpeeni, minun näkemykseni. Toki omien intressien esille tuominen ja puolustaminen on välttämätöntä, mutta pelkästään niihin fokusoituminen on yksisilmäistä – mihin tahansa ratkaisuun liittyy aina jokin tapa vastata toisen tai toisten osapuolten tarpeisiin. Jos valmistautuessa ja itse neuvottelussa katsoo tätä ratkaisuavaruutta kokonaisuutena, tehtävä hahmottuu eri tavalla.

Toinen sudenkuoppa syntyy siitä, että neuvottelijat keskittävät kaiken energiansa sen varmistamiseen, että he eivät joudu luopumaan vähimmäisvaatimuksistaan. Jos kaikki pohtivat ennen neuvottelua tahoillaan: “Mikä on vähintä minkä voimme hyväksyä?” jää paljon mahdollisuuksia tutkimatta. Vastakohta näkökulman kapenemiselle on avautuminen miettimään miten asiat voisivat olla. Jos kaikki lähtevät neuvotteluun mielessään vain minimivaatimusten puolustaminen, kotiin tuskin tullaan vahingossa aivan uudenlaisten ratkaisujen kanssa.

Kolmas sudenkuoppa liittyy siihen, että kuvitellaan neuvottelupöydän takana olevan henkilön olevan se suurin ongelma. “Voi kunpa hän vain olisi järkevämpi!” Kun neuvottelijat edustavat jotakin taustaryhmää, on pystyttävä käsittämään, millainen liikenne neuvottelupöydän ja ‘taustapöydän’ välillä kulkee. On ymmärrettävä, miten toisen neuvottelijan mandaatti ja liikkumavara syntyy. On mietittävä sellaiset perusteet, jotka toinen voi esittää taustaryhmälleen ja jotka he voivat hyväksyä.

Neljäs sudenkuoppa on se, että unohdetaan jokaisen neuvottelun koskevan vähintään yhtä paljon siinä syntyvää suhdetta kuin siinä syntyvää ratkaisua. Jos joku vedättää tai toimii kyseenalaisin keinoin, se tulee aina tavalla tai toisella vastaan. Luottamus ja kunnioitus neuvottelukumppanina ansaitaan.

Yhdysvaltalainen ympäristösovittelun ammattilainen vieraili Suomessa

Joulukuisen harmaa Helsinki näytti eksoottiselta ja kiinnostavalta ensimmäistä kertaa Suomessa vierailleen Merrick Hobenin silmissä. Merrick on Consensus Building Institute:n (CBI) Washingtonin toimiston johtaja ja hän tuli pääpuhujaksi TEKESin Green Mining ohjelmaan kuuluvan Sustainable Acceptable Mining -hankkeen seminaariin ja työpajaan.

Seminaarissa Merrick kertoi työstään mm. Nigeriassa ja Mongoliassa, joissa hän on ratkonut vaikeita paikallisyhteisöjen ja monikansallisten yritysten välisiä väkivaltaisiakin konflikteja. Kyse ei kuitenkaan ole kansainvälisistä rauhanneuvotteluista, vaan hänen erikoisalansa on ‘corporate stakeholder engagement’, eli yritysten sidosryhmäyhteistyö. Mutta mitä tekemistä yritysten sidosryhmäyhteistyöllä on sovittelun kanssa? Paljonkin.

Merrick kutsutaan usein paikalle jo ennen kun tilanteet kärjistyvät konfliktiksi.  Hänen tehtävänään on luoda keskusteluille puitteet ja avustaa prosessia, jonka tuloksena voi syntyä kaikille osapuolille hyväksyttäviä ratkaisuja. Sovittelulle tyypillisten menetelmien hyödyntäminen onkin Merrickin työssä myös ennakoivaa; kyse ei ole vain aiempien vääryyksien ja vahinkojen käsittelystä ja hyvittämisestä, vaan tulevan yhteistyön organisoimisesta ja mittavien hankkeiden suunnittelusta niin, että sekä yhteisöjen että yritysten huolenaiheet otetaan vakavasti ja niihin etsitään hyväksyttäviä ratkaisuja ja sitoutumista.

Julkisluonteisten kiistojen ominaispiirteistä

Luonnonvaroja hyödyntävillä aloilla, kuten energia-, metsä- , ja kaivannaisteollisuudessa toimivien isojen yritysten ja paikallisyhteisöjen välisissä konflikteissa on kyse paitsi taloudellisten hyötyjen ja ympäristöhaittojen jakautumisesta, myös suunnittelu- ja päätöksentekoprosessien hyväksyttävyydestä ja erilaisten selvitysten ja vaikutusten arviointien luotettavuudesta. Luottamus yhtiöiden ja yhteisöjen välillä voi joskus olla olematonta tai hyvin haurasta. Näissä tilanteissa tarvitaan usein ulkopuolista julkisluonteisiin kiistoihin erikoistunutta sovitteluammattilaista. Englanniksi käytetään termiä ”environment and public policy mediation”. Suomessa on ollut käytössä termi ”ympäristösovittelu”, joka kuvaa hyvin sitä, että julkisluonteiset kiistat konkretisoituvat usein ihmisten lähiympäristössä.

Toisinaan yritysten ja paikallisyhteisöjen välisten kiistojen ratkaisuun ei auta muu kuin luottamuksellisen foorumin rakentaminen, jossa lukkiutuneiden kantojen takana olevia intressejä ja tarpeita saadaan esille. Sen jälkeen osapuolet voivat yhdessä etsiä konkreettisia tapoja, joilla keskenään ristiriitaisia tarpeita voidaan sovittaa yhteen. Yhteisistä perusperiaatteista huolimatta ympäristö- ja muiden julkisoikeudellisten kiistojen sovittelu eroaa yksityishenkilöiden välisestä sovittelusta tietyiltä osin.

Edustuksellisuus ja sen organisoiminen

Luonnonvara-, maankäyttö- ja muissa ympäristökonflikteissa on aina monia osapuolia, joilla kaikilla on ainakin osittain legitiimejä vaatimuksia. Oman haasteensa tuo se, että jotkut osapuolet edustavat vain itseään yksityishenkilöinä, mutta monet edustavat jotakin intressitahoa, kuten valtiota, yritystä tai kansalaisjärjestöä. Edustuksellisuuden huomioiminen on olennainen osa ympäristösovitteluammattilaisen osaamista: on selvitettävä mitä tahoja on saatava mukaan ja kuka pystyy edustamaan niitä. Jos joku olennainen taho jätetään huomiotta, tai edustajalla ei olekaan toimivaltaa, voi se myöhemmin kaataa prosessin lopputuloksen.

Yhteistoiminnallinen päätöksenteko edellyttää yhteistä tietopohjaa

Lähtevätkö suuret yritykset vapaaehtoisesti tällaisiin vuorovaikutus- ja sovitteluprosesseihin mukaan? Kyllä ja ei. Yhä useammat globaalisti toimivat yritykset ymmärtävät, että toiminnan hyväksyttävyys on kannattavan liiketoiminnan välttämätön edellytys. Tähän vaikuttavat myös kansainvälisiä yrityksiä rahoittavat tahot, jotka edellyttävät, että projektit saavat aidon sosiaalisen toimiluvan, joka voi syntyä vain vuorovaikutuksessa paikallisyhteisöjen kanssa. Esimerkiksi IFC (International Finance Corporation) edellyttää tiettyjen sosiaaliseen toimilupaan liittyvien standardien täyttämistä.  Yksi IFC:n standardeista edellyttää, että mikäli hanke vaikuttaa alkuperäiskansoihin (esim. mahdolliset kaivoshankkeet saamelaisalueilla), on heiltä saatava hankkeelle  ”free informed consent”, vapaaehtoinen täydessä ymmärryksessä annettu suostumus.

Suurten ryhmien kohdalla tämä informoitu, eli riittävään tietoon pohjautuva suostumus edellyttää usein yhteisesti hyväksyttävän tiedon tuottamista. Joskus on tarpeen jopa kehittää uusia mittaustapoja , jotka kaikki ryhmittymät voivat kokea luotettavaksi. Yhteisen tietopohjan rakentamista neuvotteluprosessin yhteydessä kutsutaan nimellä ’joint fact finding’. Tässä on kyse sovittelulle ominaisesti juuri sellaisen tiedon tuottamisesta, jonka kiistan osapuolet kokevat välttämättömäksi voidakseen tehdä omasta puolestaan päätöksiä.

Uusia avauksia Suomeen

Merrickin vetämän seminaaripäivän suomalaiset osallistujat kokivat CBI:n kansainväliset kokemukset ja opetukset tuoreina ja hyödyllisinä. Talvivaaran jäljiltä Suomessa on herätty ymmärtämään, että esimerkiksi juuri kaivosyhtiöiden ja  paikallisyhteisöjen väliseen vuorovaikutukseen tarvitaan uusia eväitä. Näitä voidaan saada soveltamalla jo olemassa olevia ja muualla testattuja käytäntöjä suomalaiseen kontekstiin. Tämä työ on vasta lupaavassa alussa. Merrick Hoben kuuluu ensimmäisen suomalaisen ympäristö- ja julkisluonteisten kiistojen sovittelupalveluihin erikoistuneen Akordi Oy:n neuvonantajaryhmään.