Konfliktoituvaan luontopolitiikkaan tarvitaan luottamusta rakentavia menetelmiä

Pääministeri Sipilän hallitusohjelman (29.5.2015) tavoitteeksi on asetettu luonnonsuojelun tason turvaaminen samalla, kun lisätään paikallista hyväksyttävyyttä avoimella yhteistyöllä ja osallistavalla päätöksenteolla. Saimaannorpan suojelun varmistaminen yhdessä paikallisen väestön ja tahojen kanssa on mainittu hallitusohjelmassa erityisenä tavoitteena. Ristiriitojen sijaan toivotaan eriävien näkemysten yhteensovittamista.

Vastakkainasettelujen sitkeys nousi kuitenkin selvästi esiin viime vuoden lopulla raporttinsa jättäneen Maa-ja metsätalousministeriön asettaman saimaannorppa-ja kalastus seurantaryhmän työskentelyssä. Ministeri Kimmo Tiilikaiselle luovutettu raportti oli varustettu kuudella eriävällä mielipiteellä. Näistä viisi piti ryhmän ehdotuksia riittämättöminä saimaannorppakannan suojelemiseksi, yksi lausunto piti suojelutoimia ylimitoitettuna.

Luontopolitiikan onnistumisen haasteena eivät olekaan tavoitteet vaan keinot, joilla yhteistyöhön pyritään. Suomessa on perinteisesti luotettu viranomais- ja asiantuntijavetoisiin prosesseihin, joita on laajennettu sidosryhmien kuulemisella ja lausunnoilla. Nämä keinot kuitenkin ylläpitävät tai jopa syventävät kuilua osapuolten välillä. Osallistuvaa suunnittelua tutkinut Cornellin yliopiston professori John Forester on kuvannut kuulemistilaisuuksia ”kokousjärjestelyksi helvetistä”: Kynnys puhua yleisön edessä on korkea, eikä toista tilaisuutta ehkä tule, joten osallistujat lataavat ilmoille kaikkein kärjekkäimmät kommenttinsa. Kuunteleminen unohtuu jyrätyksi tulemisen pelossa ja omaa kantaa puolustaessa.

Saimaannorppa LIFE-hankkeessa vuonna 2014 toteutettu haastattelututkimus osoitti, että norpan suojelun asenneilmapiiriä vaivaa epäluottamus eri toimijoiden välillä. Luottamuspula on erityisen ilmeinen suojelukeinojen vaikutukset kohtaavien paikallisten sekä alueen ulkopuolisten ”suojelumielisten” kesken.  Epäluottamuksen noidankehää kuvaa erinomaisesti eräs tutkimukseen haastateltu paikallinen: ”Tätä (norppa-)keskustelua vaivaa nimenomaan se, että kun tieteellisesti on todistettu jotain ja vaikka paikallinen tietää muuta niin jyrätään paikallinen näkemys yli. Siitä se tulee se epäluottamus tutkimustulokseen. Sitten taas päätökset perustuu tutkimustuloksiin ja siitä tulee sitten epäluottamus viranomaisiin. Sitten tulee olo että virheellisillä perusteilla tehdään päätöksiä niin päätösten kunnioitus vähenee.” Tutkimuksen johtopäätökset olivat selvät ja ne tukivat aiempia tuloksia: Tiedon lisääminen ei ole vähentänyt epäluottamusta. Ainoa keino kaventaa vastakkainasettelua on paikallisten osallistaminen suojeluun.

Monella ympäristö- ja luontopolitiikan alueella – kuten Saimaannorpan tapauksessa ja petokysymyksissä – törmätään jännitteisiin joihin käytössä olevat osallistamisen menetelmät eivät pure. Kun luottamus viranomaisiin ja asiantuntijoihin rapautuu, ei näitä prosesseja koeta riittävän avoimina, tasapuolisina ja luotettavina.

Konfliktialttiin luontopolitiikan tueksi tarvitaan uudenlaisia, systemaattisia ja käytännönläheisiä menetelmiä, joilla parannetaan osapuolten keskinäistä luottamusta. Vuorovaikutuksen tulee antaa tilaa erilaisille tiedoille – tieteellisille tutkimuksille, perimätiedolle, paikallisille havainnoille – eikä näistä mitään pidä sulkea etukäteen dialogin ulkopuolelle. Parhaimmillaan osallistujat pääsevät yhdessä määrittelemään kysymyksiä, joihin prosessissa haetaan vastauksia. Kaikki tieto täytyy kuitenkin voida altistaa kunnioittavalle kyseenalaistamiselle.

Erilaiset monenvälisen neuvottelun, konsensuspäätöksenteon, sovittelun, fasilitoinnin ja osallistuvan suunnittelun menetelmät tarjoavat kehittyneempiä vaihtoehtoja sekä suoralle jyräämiselle että kuulemis- ja lausunto-osallistumiselle. Maailmalla käytössä olevia malleja voisi kokeilla rohkeasti myös suomalaisessa ympäristöpäätöksenteossa. Nämä uudet menetelmät mahdollisuuksineen olisi hyvä tuoda samaan keskusteluun myös ympäristöpäätöksenteon menettelyihin liittyvän sääntelyn purkamisen ja lupaprosessien sujuvoittamisen tavoitteiden kanssa.

Käytännössä paikallisten osallistumista saimaannorpan suojeluun testataan keväällä 2016 kun 320 kalaveden omistajaa saa mahdollisuuden allekirjoittaa sopimuksen kalastusrajoituksista. Vapaaehtoinen suojelu on kädenojennus paikallisväestölle, mutta samalla se sulkee pois konfliktin muut osapuolet. Kalavesien omistajille siirtyy nyt suuri vastuu siitä, paraneeko sitoutuminen saimaannorpan suojeluun ja luottamus osapuolten välillä.

 

Kirjoittajat:

Minttu Jaakkola, FT, Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen tutkija Saimaannorppa LIFE-hankkeen asenneilmapiiritutkimuksessa, Maj ja Tor Nesslingin Säätiön tutkimuspäällikkö.

Lasse Peltonen, HT, ympäristökonfliktien ja konfliktinratkaisun asiantuntija ja Akordi Oy:n hallituksen puheenjohtaja.