Neljä sudenkuoppaa

MIT:n professori Lawrence Susskind puhui eilen Aalto-yliopistossa kaikille avoimella yleisöluennolla. Hänellä oli asiaa. Larry aloitti kuvaamalla neljä tavallisinta sudenkuoppaa, joihin kompastutaan neuvottelussa kuin neuvottelussa:

Ensinnäkin neuvottelijat keskittyvät turhan usein vain omaan näkökulmaansa: minä, minun tarpeeni, minun näkemykseni. Toki omien intressien esille tuominen ja puolustaminen on välttämätöntä, mutta pelkästään niihin fokusoituminen on yksisilmäistä – mihin tahansa ratkaisuun liittyy aina jokin tapa vastata toisen tai toisten osapuolten tarpeisiin. Jos valmistautuessa ja itse neuvottelussa katsoo tätä ratkaisuavaruutta kokonaisuutena, tehtävä hahmottuu eri tavalla.

Toinen sudenkuoppa syntyy siitä, että neuvottelijat keskittävät kaiken energiansa sen varmistamiseen, että he eivät joudu luopumaan vähimmäisvaatimuksistaan. Jos kaikki pohtivat ennen neuvottelua tahoillaan: “Mikä on vähintä minkä voimme hyväksyä?” jää paljon mahdollisuuksia tutkimatta. Vastakohta näkökulman kapenemiselle on avautuminen miettimään miten asiat voisivat olla. Jos kaikki lähtevät neuvotteluun mielessään vain minimivaatimusten puolustaminen, kotiin tuskin tullaan vahingossa aivan uudenlaisten ratkaisujen kanssa.

Kolmas sudenkuoppa liittyy siihen, että kuvitellaan neuvottelupöydän takana olevan henkilön olevan se suurin ongelma. “Voi kunpa hän vain olisi järkevämpi!” Kun neuvottelijat edustavat jotakin taustaryhmää, on pystyttävä käsittämään, millainen liikenne neuvottelupöydän ja ‘taustapöydän’ välillä kulkee. On ymmärrettävä, miten toisen neuvottelijan mandaatti ja liikkumavara syntyy. On mietittävä sellaiset perusteet, jotka toinen voi esittää taustaryhmälleen ja jotka he voivat hyväksyä.

Neljäs sudenkuoppa on se, että unohdetaan jokaisen neuvottelun koskevan vähintään yhtä paljon siinä syntyvää suhdetta kuin siinä syntyvää ratkaisua. Jos joku vedättää tai toimii kyseenalaisin keinoin, se tulee aina tavalla tai toisella vastaan. Luottamus ja kunnioitus neuvottelukumppanina ansaitaan.

Yhdysvaltalainen ympäristösovittelun ammattilainen vieraili Suomessa

Joulukuisen harmaa Helsinki näytti eksoottiselta ja kiinnostavalta ensimmäistä kertaa Suomessa vierailleen Merrick Hobenin silmissä. Merrick on Consensus Building Institute:n (CBI) Washingtonin toimiston johtaja ja hän tuli pääpuhujaksi TEKESin Green Mining ohjelmaan kuuluvan Sustainable Acceptable Mining -hankkeen seminaariin ja työpajaan.

Seminaarissa Merrick kertoi työstään mm. Nigeriassa ja Mongoliassa, joissa hän on ratkonut vaikeita paikallisyhteisöjen ja monikansallisten yritysten välisiä väkivaltaisiakin konflikteja. Kyse ei kuitenkaan ole kansainvälisistä rauhanneuvotteluista, vaan hänen erikoisalansa on ‘corporate stakeholder engagement’, eli yritysten sidosryhmäyhteistyö. Mutta mitä tekemistä yritysten sidosryhmäyhteistyöllä on sovittelun kanssa? Paljonkin.

Merrick kutsutaan usein paikalle jo ennen kun tilanteet kärjistyvät konfliktiksi.  Hänen tehtävänään on luoda keskusteluille puitteet ja avustaa prosessia, jonka tuloksena voi syntyä kaikille osapuolille hyväksyttäviä ratkaisuja. Sovittelulle tyypillisten menetelmien hyödyntäminen onkin Merrickin työssä myös ennakoivaa; kyse ei ole vain aiempien vääryyksien ja vahinkojen käsittelystä ja hyvittämisestä, vaan tulevan yhteistyön organisoimisesta ja mittavien hankkeiden suunnittelusta niin, että sekä yhteisöjen että yritysten huolenaiheet otetaan vakavasti ja niihin etsitään hyväksyttäviä ratkaisuja ja sitoutumista.

Julkisluonteisten kiistojen ominaispiirteistä

Luonnonvaroja hyödyntävillä aloilla, kuten energia-, metsä- , ja kaivannaisteollisuudessa toimivien isojen yritysten ja paikallisyhteisöjen välisissä konflikteissa on kyse paitsi taloudellisten hyötyjen ja ympäristöhaittojen jakautumisesta, myös suunnittelu- ja päätöksentekoprosessien hyväksyttävyydestä ja erilaisten selvitysten ja vaikutusten arviointien luotettavuudesta. Luottamus yhtiöiden ja yhteisöjen välillä voi joskus olla olematonta tai hyvin haurasta. Näissä tilanteissa tarvitaan usein ulkopuolista julkisluonteisiin kiistoihin erikoistunutta sovitteluammattilaista. Englanniksi käytetään termiä ”environment and public policy mediation”. Suomessa on ollut käytössä termi ”ympäristösovittelu”, joka kuvaa hyvin sitä, että julkisluonteiset kiistat konkretisoituvat usein ihmisten lähiympäristössä.

Toisinaan yritysten ja paikallisyhteisöjen välisten kiistojen ratkaisuun ei auta muu kuin luottamuksellisen foorumin rakentaminen, jossa lukkiutuneiden kantojen takana olevia intressejä ja tarpeita saadaan esille. Sen jälkeen osapuolet voivat yhdessä etsiä konkreettisia tapoja, joilla keskenään ristiriitaisia tarpeita voidaan sovittaa yhteen. Yhteisistä perusperiaatteista huolimatta ympäristö- ja muiden julkisoikeudellisten kiistojen sovittelu eroaa yksityishenkilöiden välisestä sovittelusta tietyiltä osin.

Edustuksellisuus ja sen organisoiminen

Luonnonvara-, maankäyttö- ja muissa ympäristökonflikteissa on aina monia osapuolia, joilla kaikilla on ainakin osittain legitiimejä vaatimuksia. Oman haasteensa tuo se, että jotkut osapuolet edustavat vain itseään yksityishenkilöinä, mutta monet edustavat jotakin intressitahoa, kuten valtiota, yritystä tai kansalaisjärjestöä. Edustuksellisuuden huomioiminen on olennainen osa ympäristösovitteluammattilaisen osaamista: on selvitettävä mitä tahoja on saatava mukaan ja kuka pystyy edustamaan niitä. Jos joku olennainen taho jätetään huomiotta, tai edustajalla ei olekaan toimivaltaa, voi se myöhemmin kaataa prosessin lopputuloksen.

Yhteistoiminnallinen päätöksenteko edellyttää yhteistä tietopohjaa

Lähtevätkö suuret yritykset vapaaehtoisesti tällaisiin vuorovaikutus- ja sovitteluprosesseihin mukaan? Kyllä ja ei. Yhä useammat globaalisti toimivat yritykset ymmärtävät, että toiminnan hyväksyttävyys on kannattavan liiketoiminnan välttämätön edellytys. Tähän vaikuttavat myös kansainvälisiä yrityksiä rahoittavat tahot, jotka edellyttävät, että projektit saavat aidon sosiaalisen toimiluvan, joka voi syntyä vain vuorovaikutuksessa paikallisyhteisöjen kanssa. Esimerkiksi IFC (International Finance Corporation) edellyttää tiettyjen sosiaaliseen toimilupaan liittyvien standardien täyttämistä.  Yksi IFC:n standardeista edellyttää, että mikäli hanke vaikuttaa alkuperäiskansoihin (esim. mahdolliset kaivoshankkeet saamelaisalueilla), on heiltä saatava hankkeelle  ”free informed consent”, vapaaehtoinen täydessä ymmärryksessä annettu suostumus.

Suurten ryhmien kohdalla tämä informoitu, eli riittävään tietoon pohjautuva suostumus edellyttää usein yhteisesti hyväksyttävän tiedon tuottamista. Joskus on tarpeen jopa kehittää uusia mittaustapoja , jotka kaikki ryhmittymät voivat kokea luotettavaksi. Yhteisen tietopohjan rakentamista neuvotteluprosessin yhteydessä kutsutaan nimellä ’joint fact finding’. Tässä on kyse sovittelulle ominaisesti juuri sellaisen tiedon tuottamisesta, jonka kiistan osapuolet kokevat välttämättömäksi voidakseen tehdä omasta puolestaan päätöksiä.

Uusia avauksia Suomeen

Merrickin vetämän seminaaripäivän suomalaiset osallistujat kokivat CBI:n kansainväliset kokemukset ja opetukset tuoreina ja hyödyllisinä. Talvivaaran jäljiltä Suomessa on herätty ymmärtämään, että esimerkiksi juuri kaivosyhtiöiden ja  paikallisyhteisöjen väliseen vuorovaikutukseen tarvitaan uusia eväitä. Näitä voidaan saada soveltamalla jo olemassa olevia ja muualla testattuja käytäntöjä suomalaiseen kontekstiin. Tämä työ on vasta lupaavassa alussa. Merrick Hoben kuuluu ensimmäisen suomalaisen ympäristö- ja julkisluonteisten kiistojen sovittelupalveluihin erikoistuneen Akordi Oy:n neuvonantajaryhmään.